KEHITYS – MUUTOS – MUUTOSVASTARINTA

Muutosvastaisen työntekijän maineen saaminen ei tunnu hyvältä. Yhä useammin kuulee päihdehuollon ihmisiltä heidän saaneen tuon leiman. Itse tekijät ja leimatut kokevat vain pitäneensä toimialansa ja ammatillisen näkemyksensä puolta. Viimeisimmässä vaiheessa Mieli 2009 työryhmän mielenterveys- ja päihdesuunnitelmasta käydyissä keskusteluissa sävy on ollut jopa lähes vihamielistä ja väheksyvää. Mm. a-klinikkatyön puolestapuhujat on leimattu kehityksen jarruiksi ja ”vanhoista poteroista ampujiksi”. Korvin kuultua, mutta ei aina aivan ymmärrettyä.

Itse olen isossa organisaatiossa kokenut jääväni työryhmäni kanssa kovin yksin. Puhumme kyllä esimiesten ja muidenkin kanssa yhteisestä huolesta ja yhteisestä linjastakin sairaanhoitopiirin päihdepalveluiden kehittämisen suhteen. Kaikki tuntuvat näin ymmärtävän ihmisten hädän. Hoidon ja kuntoutuksenkin tarpeesta lienemme myös kohtuullisen yksimielisiä. Näkemykset lähtevät kuitenkin poikkeaville linjoille heti, kun menemme toiminnan sisällön ja rakenteiden syvällisempään erittelyyn. Päihdehuollon ammattilaisena koen tulevani todella huonosti kuulluksi. Ehkä siksi, että en sosiaalityöntekijänä ole organisaatiossani erityisen legitiimi toimija. Tai vain, koska päihdehuolto on sosiaalihuollon toimintaa. Koen joutuvani muutosvastarintaisen ja ikävän ihmisen maineeseen, kun pidän edustamani päihdepalvelun ja näitä palveluita käyttävien ihmisten puolta. Pahimmillaan keskustelu on johtanut päihdehuollon sivusta tulevaan määrittelyyn, jossa olen saanut ohjeita käyttää jopa ”oikeita” käsitteitä. Ei pidä kuulemma puhua päihdehuollosta eikä päihdekuntoutuksesta. Pitää puhua hoidosta ja kuntoutuksestakin hieman eri tavalla. En siis enää ihmettele, kun taannoin turhaan etsin tulevien vuosien mielenterveys- ja päihdesuunnitelmasta ”psykososiaalista” ja ”a-klinikkaa”.

Minua ei ole vielä sanottu suoraan kehityksen jarruksi. Kehotuksen olla mukana muutoksessa ja kehityksessä olen sen sijaan saanut useammankin kerran. ”Muutos” ja ”kehitys” ovat kovin positiivispainotteisia käsitteitä ja muutosvastarinta on niiden negatiivissävytteinen vastakohta. Muutoksen vastustajaksi nimittely on jo yksinkin todella tehokas ja helppo keino tukahduttaa keskustelu ja mitätöidä mielipiteet. Vielä tehokkaammaksi sen tekee kehotus osallistua ”muutokseen ja kehitykseen”

Valitettavaksi monet positiivishenkiset suunnitelmien ja hankkeiden muutostavoitteet ja kehitys saattaa merkitä oikeasti yhden oven takana määriteltäviä, kapenevia ja nykyistä vähemmän ihmistä kunnioittavia palveluita. Se voi supistaa päihdepalvelut pelkiksi ”kaiken mahdollistaviksi” katkaisu- ja akuuttihoidoiksi. Psykiatrian toimintana se saattaa johtaa tiukoilla kriteereillä tilanteeseen, jossa päihdekuntoutus on yhtä kuin päihdeoirehtivien psykoottistasoisten mielenterveyspotilaiden osastohoitoa. ”Kehitys” näyttää tukevan ehkä jo vallitsevaakin lääketieteen näkemystä päihdeongelman itsenäisestä sairausluonteesta. Näyttö vain on vielä kriittisten lääkäreiden ja tutkijoiden mukaan varsin heppoista, mutta näköjään riittävää mitätöimään perinteisen ja olemassa olevan päihdehuollon puolustamisen ”poteroista ammuskeluksi”.

Taatusti keskustelua vaikeuttaa näkemykseni, jonka mukaan päihdeongelmat eivät ole hoidettavissa lääketieteellisin keinoin. Niin ja en pysty siksi edes nykyisen sosiaali- ja terveydenhuollon malleissa ( lue: nokittamisessa) ajattelemaan, että päihdehoitoa ja kuntoutusta tarjottaisiin vain lääkärijohtoisissa terveydenhuollon yksiköissä. En vaikka toimintaa väitettäisiin kuinka moniammatilliseksi.

Mielenkiintoiseksi tämän muutosvastarintaväitteen ja päihdehuollon väheksynnän tekee kuitenkin se, että varsinkin psykiatrian suhteen moderni ”a-klinikkalainenkin” päihdeongelmanäkemys on ollut kiistattomasti kehityksen kärjessä ns. kaksoisdiagnoosipotilaiden hoidossa. Oma päihdeklinikkatyöryhmänikin on jo vuosia sitten nähnyt ja omaksunut näkemyksen päihdeongelmien moninaisuudesta ja vahvasta yhteydestä eri sairauksiin. Yksikössä on enemmän tai vähemmän tiedostetusti hoidettu hyvinkin sujuvasti kaksois-, kolmois- ja jopa neljän diagnoosin ”päihdepotilaita”. Tietoisesti on vastattu ”integroidusta hoidosta” 90-luvun alkupuolelta ja sitäkin ennen vaiston ja pakon edessä. Pakon edessä siksi, että psykiatrisen sairaalan perinteen mukaan päihdeoirehtineet mielenterveyspotilaat on enimmäkseen torjuttu. Ainakin ne nykyään vaativiksi tai vaikeahoitoisiksi kutsutut. Torjunta on ohjautunut osin positiivishenkisesti tehtävään erikoistuneisiin katkaisuhoito-osastoihin tai psykiatrinen palvelu on ehdollistettu hoitoa edeltävään kahden vuoden raittiuteen.

Työtä on valitettavasti päihdehuollossa tehty suurelta osin yksin. Hoito ja kuntoutus on jätetty vaativissakin psykiatrisissa ongelmissa päihdeklinikan huolehdittavaksi. Onneksi yksikkömme lääkäripalvelut on osin sairaanhoitopiirikontekstikin vuoksi ollut kokeneiden psykiatri- ja mielenterveyslääkäreiden käsissä. Heidän osuuttaan ”päihdepsykiatriseen” orientaatioon ei voi siis väheksyä. Päihdepsykiatria kuitenkin lainausmerkeissä, koska en ymmärrä koko sanan sisältöä. Tiedän lääkäreiden ja psykiatrienkin joukossa olevan käsitettä vierastavia. Jotkut puhuvatkin mieluummin laajasti päihdelääketieteestä ja ei ehkä vähiten ongelmatiikkaan liittyvien somaattisten sairauksien vuoksi.

Mitä tällä kaikella paljolla kirjoittamisellani siis haluan sanoa. Ehkä haluan vain sanoa, että ei ole oikein muutosvastarinnasta syyttämällä mitätöidä sitä hyvää ja vahvaa, jota olemassa oleva palvelu edustaa. Ketään ei voida käskystä vaatia kehityksen ja muutoksen nimissä väheksymään osaavien ihmisten työtä ja jopa elämänmittaista työuraa. Ei varsinkaan, kun tiedän sen paljon puhutun kehityksen ja muutoksen jättävän suuren osan päihdeongelmaisista palvelun ulkopuolelle. Pahin kokemuksesta nouseva pelko on kuitenkin ns. ”likasankoilmiö”, jossa järjestelmä saa osoittaa paikan ”vaikeahoitoisille ja vaativille” ts. hankalille ja muutenkin sopimattomille ihmisille.

Mitäpä jos muutosvastarinta ei olekaan vain huono asia. Entäs jos se vääjäämätön kehitys vaatii joskus myös sen äänen, joka pitää olemassa olevan hyvän ja osaamisen puolta. Onko muutoksen kyseenalaistaminen negatiivista, jos sen tekee ihmisen puolesta. Onko väärin ahdistua organisaatiomalleista ja yhdenovenperiaatteista, josta ei löydä ihmistä eikä inhimillisyyttä. Eikö ole oikein olla ammatillisesti jotain mieltä? Jos näkemykseni on, että ”lapsi on vaarassa huuhtoutua kehityksen ja muutoksen pesuvedessä”, niin katson velvollisuudekseni pyristellä. Ei ketään vastaan, vaan jonkin tai jonkun puolesta. Ikävää vain, että aina näyttämölle nousee arvovalta, joka näyttää vaativan vastakkainasettelun.

POHJOISEN SUOMEN PÄIHDESOSIAALITYÖNTEKIJÄT TYÖKOKOUKSESSAAN

Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus/Pohjois-Pohjanmaan toimintayksikkö ja päihdetyön koordinaattori Merja Laitila-Ukkola järjesti maaliskuun 18. päivä päihdetyön sosiaalityöntekijöiden työkokouksen Oulussa. Kokoontumisen teemaksi oli valittu tuore Mieli 2009 työryhmän esitys mielenterveys- ja päihdesuunnitelmasta. Paikalle oli saatu esteiden ja päällekkäisyyksienkin jälkeen runsas joukko eli 18 sosiaalityöntekijää.

Kokoontumisen taustalla oli yleisempikin tarve yhteydenpitoon päihdetyön kentällä. Juuri nyt erityiseksi syyksi nousi kuitenkin mainittu suunnitelma ja sosiaalityöntekijöiden huoli päihdehuollon tulevaisuudesta. Keskustelussa tuli vahvana ilmi tietty kritiikki suunnitelmasta henkivää lääketieteen dominanssia kohtaan. Sen koetaan uhkaavan perinteistä ja vahvaa sosiaalityöhön painottuvaa päihdetyön näkemystä. Kokemukset sosiaalityön asemasta esimerkikiksi mielenterveystyössä ja psykiatrisessa hoidossa eivät kokoukseen osallistuvilla sosiaalityöntekijöillä olleet kovinkaan hyvät. Epäilystä ja hämmennystä on osaltaan aiheuttanut myös päihdehuollon asiantuntijoiden vähäinen rooli suunnitelmaa tehneessä työryhmässä. Työryhmän kokoonpanon lääkäri- ja psykiatrispainotteisuus on ymmärrettävää, koska annettu tehtävä oli alunpitäen mielenterveystyön suunnittelu, johon päihdeongelmat ja päihdetyö kytkettiin vasta myöhemmässä työskentelyn vaiheessa. Tämä prosessin kulku ja se, että työryhmää ei vahvistettu laajemmin päihdetyön asiantuntemuksella on varmasti omiaan herättämään kysymyksiä ja huolta.

Lehtori Sanna Väyrynen Lapin yliopiston sosiaalityön laitokselta alusti aiheesta ”Sosiaalisen ja sosiaalityön asiantuntemuksesta päihdetyössä Mielenterveys- ja päihdesuunnitelman valossa”. Väyrysen puheenvuoro johti aktiiviseen keskusteluun sosiaalityön menetelmien ”näkyväksi tekemisen” tarpeesta. Koolla olevat totesivat yhdessä alustajan kanssa, että mm. monet psykoterapiat ovat perustaltaan sosiaalityön menetelmiä. Ratkaisukeskeisyys ja verkostotyö tuotiin näistä esiin hyvinä esimerkkeinä. Muut ammatit ovat ne omineet ja toteuttavat niitä koulutuksensa mukaisen viitekehyksen mukaisina psykoterapioina. Sosiaalityössä ja eritoten päihdesosiaalityössä ominta on asiakkaan osallisuus ja subjektiluonne, joka ei useinkaan toteudu "hoitamisen kulttuuriin" perustuvassa auttamistyössä. Asiakkaan autonomian kunnioittaminen ja ihmisen voimavaroihin perustuva näkemys on se sosiaalityön omin alue, josta se saa oikeutuksensa päihdetyöhön ja siitä sen pitäisi se saada myös mielenterveystyöhönkin. Menetelmien tavoitteellinen kehittäminen sosiaalityön viitekehyksestä ja tämän näkyväksi tekeminen toisi laajemminkin oikeutusta sosiaalityön asemaan.

Keittämispäällikkö Airi Partanen Terveyden ja hyvinvoinninlaitokselta esitteli suunnitelmaa ja kävi osallistujien kanssa keskustelua suunnitelman toimeenpanosta. Keskustelu oli hyvin samansuuntaisen huolestunutta, kuin se oli aiemminkin ollut. Sen sijaan keskustelu mm. yhden oven periaatteesta oli selventävää ja ryhmä sai vastauksia moniin kysymyksiinsä. Huolellisella yhdessä lukemisella vastauksia pystyttiin löytämään jopa itse suunnitelman tekstistä. Hankalana asiana tuotiin edelleenkin esiin moniammatillisuuden ja etenkin sosiaalityön sivulausemainen esiintuominen mielenterveys- ja päihdesuunnitelman kokonaisuudessa. Joukko ihmetteli a-klinikoiden häviämistä ja psykososiaalisen työn näkymättömyyttä. Samaan hengenvetoon oltiin kuitenkin yhtä mieltä mielenterveystyön ja päihdetyön yhteyden välttämättömyydestä. Sosiaalityöntekijät eivät tämän kokoontumisen perustella edes kuvittele tekevänsä työtään yksin. Vahvasta kumppanuudesta päihdesairaanhoitajien kanssa halutaan pitää kiinni ja huolta kannettiin enemmänkin mm. päihdelääkäripulasta ja yleensäkin lääkäreiden vähäisestä kiinnostuksesta päihdetyöhön.

Yleinen yhteiskunnan medikalisoituminen ja ratkaisujen hakeminen lääketieteestä näkyy myös Mielenterveys- ja päihdesuunnitelmassa. On tietysti jollain tavalla ymmärrettävää, että usein nopeilta ja yksinkertaisiltakin näyttävät näyttöön perustuvat lääketieteen hoitomallit valtaavat alaa niiltä, joiden työn mallintaminen on vaikeampaa. Ihmiselämän moninaisuus ja varsinkin aktiivisestikin toimivan ihmisen elämänhallinnan tukeminen myönteiseen elämänhallintaan selkein mallein on kuitenkin lähes mahdotonta. Joiltakin osa-alueilta ihmisen tukemista objektiluonteisesti voidaan hyvinkin tiukoin struktuurein mallintaa, mutta ihmisen toimintaa ja osallisuuteen liittyvä ammatillinen tuki ei ole selkeästi ihmisen autonomialle väkivaltaa tekemättä mallinnettavissa.

Voidaan tietysti myös kysyä, että onko päihdeongelma tietyin osin jopa kaikkien mallintamisten ulottumattomissa. Onko sen paremmin sosiaalityön tai hoitotyön ammateissa itsessään mitään sellaista, jolla Pikku Pikku prinssin tähdellä kohtaaman Juopon häpeän hoitamista voisi mallintaa. Ehkä juuri sosiaalityössä olisi kuitenkin nähtävissä jotain toivoa. Löytyyhän sen traditiosta vahva ihmistä kunnioittava eetos ja kristillisen diakonian kautta myös armo ja huolenpito.

Kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siksi psykososiaalisen työn puolustuksesi tähän lopuksi lainaus ylilääkäri, dosentti Mauri Aallon Lääkärilehden lääketieteellisestä pääkirjoituksesta (Suomen Lääkärilehti 24/2008):

”Pessimismiä on kai sekin, jos päihdehoidoilta vaaditaan kohtuuttomia tuloksia. Esimerkiksi tuoreessa meta-analyysissä psykososiaalisen hoidon avulla 31 % vaikeasti päihderiippuvaisista avohoitopotilaista saavutti kliinisesti merkittävän pituisen raittiin jakson, jolla tarkoitettiin tutkimuksesta riippuen 4–24 viikkoa (9). Vertailuryhmässä osuus oli 13 %. Kun otetaan huomioon potilasryhmän luonne, tämä on varsin hyvä tulos.”

Tässä vain jotain tuon kokoontumisen aikana ajatellusta ja ääneen lausutusta kirjoittajan asenteilla ja arvoilla suodatettuna.

TUTUSTU TÄHÄN TEOKSEEN

Tarja Orjasniemen & Olli Tiuraniemen (toim.) Rajua,rujoa ja raitista – Alkoholin käyttöä Lapissa Teos avaa huikeita näkymiä suomalaiseen alkoholinkäyttöön ja elämään Lapissa. Se on erittäin suositeltava sosiaali-, päihde- ja terveydenhuollon ammattilaisille, em. aloja opiskeleville sekä päättäjille ja lainlaatijoille.

Rajua, rujoa ja raitista – Alkoholin käyttöä Lapissa -teos kirjoittaa uudella tavalla auki vähän tutkittua lappilaista alkoholikulttuuria. Nimensä kirja on saanut kuvattavan ilmiön monimuotoisuudesta. Rajuus tulee teoksessa esille humalahakuisuutena ja maakunnan märkyytenä, rujous ongelmakäyttönä ja alkoholiriippuvuutena, raittius alkoholin käytön vähyytenä ja totaalisena kieltäytymisenä. Lappilaisin voimin tuotettu poikkitieteellinen ja monen eri ammatin näkökulmasta kirjoitettu kokoomateos valaisee niitä stereotyyppisiä käsityksiä, joita lappilaiseen ja saamelaiseen alkoholin käyttöön usein liitetään. Teos tekee näkyväksi alkoholikenttään eri tavalla asemoituvien ihmisten kokemuksia. Se tuo esiin lappilaista osaamista; kirjoittajat edustavat eri sukupolvia ja ammattiryhmiä. Heitä kaikkia yhdistää halu jakaa pohjoista alkoholikulttuuria koskeva tieto suuren yleisön kanssa.

Laajuus: 328 s. Julkaisuvuosi: 2009 ISBN: 978-952-484-274-7 Kieli: fin Kustantaja: LUP/Lapin yliopistokustannus

MIKSI AVASIN OMAN BLOGIN

Avasin blogin antaakseni foorumin työalaani koskevalle keskustelulle. Ehkä tämä on suurelta osin paikka vain omille ajatuksille, mutta saapa täällä kollegat ja muutkin aiheesta kiinnostuneet sanansa näkyviin.