Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus/Pohjois-Pohjanmaan toimintayksikkö ja päihdetyön koordinaattori Merja Laitila-Ukkola järjesti maaliskuun 18. päivä päihdetyön sosiaalityöntekijöiden työkokouksen Oulussa. Kokoontumisen teemaksi oli valittu tuore Mieli 2009 työryhmän esitys mielenterveys- ja päihdesuunnitelmasta. Paikalle oli saatu esteiden ja päällekkäisyyksienkin jälkeen runsas joukko eli 18 sosiaalityöntekijää.
Kokoontumisen taustalla oli yleisempikin tarve yhteydenpitoon päihdetyön kentällä. Juuri nyt erityiseksi syyksi nousi kuitenkin mainittu suunnitelma ja sosiaalityöntekijöiden huoli päihdehuollon tulevaisuudesta. Keskustelussa tuli vahvana ilmi tietty kritiikki suunnitelmasta henkivää lääketieteen dominanssia kohtaan. Sen koetaan uhkaavan perinteistä ja vahvaa sosiaalityöhön painottuvaa päihdetyön näkemystä. Kokemukset sosiaalityön asemasta esimerkikiksi mielenterveystyössä ja psykiatrisessa hoidossa eivät kokoukseen osallistuvilla sosiaalityöntekijöillä olleet kovinkaan hyvät. Epäilystä ja hämmennystä on osaltaan aiheuttanut myös päihdehuollon asiantuntijoiden vähäinen rooli suunnitelmaa tehneessä työryhmässä. Työryhmän kokoonpanon lääkäri- ja psykiatrispainotteisuus on ymmärrettävää, koska annettu tehtävä oli alunpitäen mielenterveystyön suunnittelu, johon päihdeongelmat ja päihdetyö kytkettiin vasta myöhemmässä työskentelyn vaiheessa. Tämä prosessin kulku ja se, että työryhmää ei vahvistettu laajemmin päihdetyön asiantuntemuksella on varmasti omiaan herättämään kysymyksiä ja huolta.
Lehtori Sanna Väyrynen Lapin yliopiston sosiaalityön laitokselta alusti aiheesta ”Sosiaalisen ja sosiaalityön asiantuntemuksesta päihdetyössä Mielenterveys- ja päihdesuunnitelman valossa”. Väyrysen puheenvuoro johti aktiiviseen keskusteluun sosiaalityön menetelmien ”näkyväksi tekemisen” tarpeesta. Koolla olevat totesivat yhdessä alustajan kanssa, että mm. monet psykoterapiat ovat perustaltaan sosiaalityön menetelmiä. Ratkaisukeskeisyys ja verkostotyö tuotiin näistä esiin hyvinä esimerkkeinä. Muut ammatit ovat ne omineet ja toteuttavat niitä koulutuksensa mukaisen viitekehyksen mukaisina psykoterapioina. Sosiaalityössä ja eritoten päihdesosiaalityössä ominta on asiakkaan osallisuus ja subjektiluonne, joka ei useinkaan toteudu "hoitamisen kulttuuriin" perustuvassa auttamistyössä. Asiakkaan autonomian kunnioittaminen ja ihmisen voimavaroihin perustuva näkemys on se sosiaalityön omin alue, josta se saa oikeutuksensa päihdetyöhön ja siitä sen pitäisi se saada myös mielenterveystyöhönkin. Menetelmien tavoitteellinen kehittäminen sosiaalityön viitekehyksestä ja tämän näkyväksi tekeminen toisi laajemminkin oikeutusta sosiaalityön asemaan.
Keittämispäällikkö Airi Partanen Terveyden ja hyvinvoinninlaitokselta esitteli suunnitelmaa ja kävi osallistujien kanssa keskustelua suunnitelman toimeenpanosta. Keskustelu oli hyvin samansuuntaisen huolestunutta, kuin se oli aiemminkin ollut. Sen sijaan keskustelu mm. yhden oven periaatteesta oli selventävää ja ryhmä sai vastauksia moniin kysymyksiinsä. Huolellisella yhdessä lukemisella vastauksia pystyttiin löytämään jopa itse suunnitelman tekstistä. Hankalana asiana tuotiin edelleenkin esiin moniammatillisuuden ja etenkin sosiaalityön sivulausemainen esiintuominen mielenterveys- ja päihdesuunnitelman kokonaisuudessa. Joukko ihmetteli a-klinikoiden häviämistä ja psykososiaalisen työn näkymättömyyttä. Samaan hengenvetoon oltiin kuitenkin yhtä mieltä mielenterveystyön ja päihdetyön yhteyden välttämättömyydestä. Sosiaalityöntekijät eivät tämän kokoontumisen perustella edes kuvittele tekevänsä työtään yksin. Vahvasta kumppanuudesta päihdesairaanhoitajien kanssa halutaan pitää kiinni ja huolta kannettiin enemmänkin mm. päihdelääkäripulasta ja yleensäkin lääkäreiden vähäisestä kiinnostuksesta päihdetyöhön.
Yleinen yhteiskunnan medikalisoituminen ja ratkaisujen hakeminen lääketieteestä näkyy myös Mielenterveys- ja päihdesuunnitelmassa. On tietysti jollain tavalla ymmärrettävää, että usein nopeilta ja yksinkertaisiltakin näyttävät näyttöön perustuvat lääketieteen hoitomallit valtaavat alaa niiltä, joiden työn mallintaminen on vaikeampaa. Ihmiselämän moninaisuus ja varsinkin aktiivisestikin toimivan ihmisen elämänhallinnan tukeminen myönteiseen elämänhallintaan selkein mallein on kuitenkin lähes mahdotonta. Joiltakin osa-alueilta ihmisen tukemista objektiluonteisesti voidaan hyvinkin tiukoin struktuurein mallintaa, mutta ihmisen toimintaa ja osallisuuteen liittyvä ammatillinen tuki ei ole selkeästi ihmisen autonomialle väkivaltaa tekemättä mallinnettavissa.
Voidaan tietysti myös kysyä, että onko päihdeongelma tietyin osin jopa kaikkien mallintamisten ulottumattomissa. Onko sen paremmin sosiaalityön tai hoitotyön ammateissa itsessään mitään sellaista, jolla Pikku Pikku prinssin tähdellä kohtaaman Juopon häpeän hoitamista voisi mallintaa. Ehkä juuri sosiaalityössä olisi kuitenkin nähtävissä jotain toivoa. Löytyyhän sen traditiosta vahva ihmistä kunnioittava eetos ja kristillisen diakonian kautta myös armo ja huolenpito.
Kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siksi psykososiaalisen työn puolustuksesi tähän lopuksi lainaus ylilääkäri, dosentti Mauri Aallon Lääkärilehden lääketieteellisestä pääkirjoituksesta (Suomen Lääkärilehti 24/2008):
”Pessimismiä on kai sekin, jos päihdehoidoilta vaaditaan kohtuuttomia tuloksia. Esimerkiksi tuoreessa meta-analyysissä psykososiaalisen hoidon avulla 31 % vaikeasti päihderiippuvaisista avohoitopotilaista saavutti kliinisesti merkittävän pituisen raittiin jakson, jolla tarkoitettiin tutkimuksesta riippuen 4–24 viikkoa (9). Vertailuryhmässä osuus oli 13 %. Kun otetaan huomioon potilasryhmän luonne, tämä on varsin hyvä tulos.”
Tässä vain jotain tuon kokoontumisen aikana ajatellusta ja ääneen lausutusta kirjoittajan asenteilla ja arvoilla suodatettuna.
Lehtori Sanna Väyrynen Lapin yliopiston sosiaalityön laitokselta alusti aiheesta ”Sosiaalisen ja sosiaalityön asiantuntemuksesta päihdetyössä Mielenterveys- ja päihdesuunnitelman valossa”. Väyrysen puheenvuoro johti aktiiviseen keskusteluun sosiaalityön menetelmien ”näkyväksi tekemisen” tarpeesta. Koolla olevat totesivat yhdessä alustajan kanssa, että mm. monet psykoterapiat ovat perustaltaan sosiaalityön menetelmiä. Ratkaisukeskeisyys ja verkostotyö tuotiin näistä esiin hyvinä esimerkkeinä. Muut ammatit ovat ne omineet ja toteuttavat niitä koulutuksensa mukaisen viitekehyksen mukaisina psykoterapioina. Sosiaalityössä ja eritoten päihdesosiaalityössä ominta on asiakkaan osallisuus ja subjektiluonne, joka ei useinkaan toteudu "hoitamisen kulttuuriin" perustuvassa auttamistyössä. Asiakkaan autonomian kunnioittaminen ja ihmisen voimavaroihin perustuva näkemys on se sosiaalityön omin alue, josta se saa oikeutuksensa päihdetyöhön ja siitä sen pitäisi se saada myös mielenterveystyöhönkin. Menetelmien tavoitteellinen kehittäminen sosiaalityön viitekehyksestä ja tämän näkyväksi tekeminen toisi laajemminkin oikeutusta sosiaalityön asemaan.
Keittämispäällikkö Airi Partanen Terveyden ja hyvinvoinninlaitokselta esitteli suunnitelmaa ja kävi osallistujien kanssa keskustelua suunnitelman toimeenpanosta. Keskustelu oli hyvin samansuuntaisen huolestunutta, kuin se oli aiemminkin ollut. Sen sijaan keskustelu mm. yhden oven periaatteesta oli selventävää ja ryhmä sai vastauksia moniin kysymyksiinsä. Huolellisella yhdessä lukemisella vastauksia pystyttiin löytämään jopa itse suunnitelman tekstistä. Hankalana asiana tuotiin edelleenkin esiin moniammatillisuuden ja etenkin sosiaalityön sivulausemainen esiintuominen mielenterveys- ja päihdesuunnitelman kokonaisuudessa. Joukko ihmetteli a-klinikoiden häviämistä ja psykososiaalisen työn näkymättömyyttä. Samaan hengenvetoon oltiin kuitenkin yhtä mieltä mielenterveystyön ja päihdetyön yhteyden välttämättömyydestä. Sosiaalityöntekijät eivät tämän kokoontumisen perustella edes kuvittele tekevänsä työtään yksin. Vahvasta kumppanuudesta päihdesairaanhoitajien kanssa halutaan pitää kiinni ja huolta kannettiin enemmänkin mm. päihdelääkäripulasta ja yleensäkin lääkäreiden vähäisestä kiinnostuksesta päihdetyöhön.
Yleinen yhteiskunnan medikalisoituminen ja ratkaisujen hakeminen lääketieteestä näkyy myös Mielenterveys- ja päihdesuunnitelmassa. On tietysti jollain tavalla ymmärrettävää, että usein nopeilta ja yksinkertaisiltakin näyttävät näyttöön perustuvat lääketieteen hoitomallit valtaavat alaa niiltä, joiden työn mallintaminen on vaikeampaa. Ihmiselämän moninaisuus ja varsinkin aktiivisestikin toimivan ihmisen elämänhallinnan tukeminen myönteiseen elämänhallintaan selkein mallein on kuitenkin lähes mahdotonta. Joiltakin osa-alueilta ihmisen tukemista objektiluonteisesti voidaan hyvinkin tiukoin struktuurein mallintaa, mutta ihmisen toimintaa ja osallisuuteen liittyvä ammatillinen tuki ei ole selkeästi ihmisen autonomialle väkivaltaa tekemättä mallinnettavissa.
Voidaan tietysti myös kysyä, että onko päihdeongelma tietyin osin jopa kaikkien mallintamisten ulottumattomissa. Onko sen paremmin sosiaalityön tai hoitotyön ammateissa itsessään mitään sellaista, jolla Pikku Pikku prinssin tähdellä kohtaaman Juopon häpeän hoitamista voisi mallintaa. Ehkä juuri sosiaalityössä olisi kuitenkin nähtävissä jotain toivoa. Löytyyhän sen traditiosta vahva ihmistä kunnioittava eetos ja kristillisen diakonian kautta myös armo ja huolenpito.
Kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siksi psykososiaalisen työn puolustuksesi tähän lopuksi lainaus ylilääkäri, dosentti Mauri Aallon Lääkärilehden lääketieteellisestä pääkirjoituksesta (Suomen Lääkärilehti 24/2008):
”Pessimismiä on kai sekin, jos päihdehoidoilta vaaditaan kohtuuttomia tuloksia. Esimerkiksi tuoreessa meta-analyysissä psykososiaalisen hoidon avulla 31 % vaikeasti päihderiippuvaisista avohoitopotilaista saavutti kliinisesti merkittävän pituisen raittiin jakson, jolla tarkoitettiin tutkimuksesta riippuen 4–24 viikkoa (9). Vertailuryhmässä osuus oli 13 %. Kun otetaan huomioon potilasryhmän luonne, tämä on varsin hyvä tulos.”
Tässä vain jotain tuon kokoontumisen aikana ajatellusta ja ääneen lausutusta kirjoittajan asenteilla ja arvoilla suodatettuna.
