Muutosvastaisen työntekijän maineen saaminen ei tunnu hyvältä. Yhä useammin kuulee päihdehuollon ihmisiltä heidän saaneen tuon leiman. Itse tekijät ja leimatut kokevat vain pitäneensä toimialansa ja ammatillisen näkemyksensä puolta. Viimeisimmässä vaiheessa Mieli 2009 työryhmän mielenterveys- ja päihdesuunnitelmasta käydyissä keskusteluissa sävy on ollut jopa lähes vihamielistä ja väheksyvää. Mm. a-klinikkatyön puolestapuhujat on leimattu kehityksen jarruiksi ja ”vanhoista poteroista ampujiksi”. Korvin kuultua, mutta ei aina aivan ymmärrettyä.
Itse olen isossa organisaatiossa kokenut jääväni työryhmäni kanssa kovin yksin. Puhumme kyllä esimiesten ja muidenkin kanssa yhteisestä huolesta ja yhteisestä linjastakin sairaanhoitopiirin päihdepalveluiden kehittämisen suhteen. Kaikki tuntuvat näin ymmärtävän ihmisten hädän. Hoidon ja kuntoutuksenkin tarpeesta lienemme myös kohtuullisen yksimielisiä. Näkemykset lähtevät kuitenkin poikkeaville linjoille heti, kun menemme toiminnan sisällön ja rakenteiden syvällisempään erittelyyn. Päihdehuollon ammattilaisena koen tulevani todella huonosti kuulluksi. Ehkä siksi, että en sosiaalityöntekijänä ole organisaatiossani erityisen legitiimi toimija. Tai vain, koska päihdehuolto on sosiaalihuollon toimintaa. Koen joutuvani muutosvastarintaisen ja ikävän ihmisen maineeseen, kun pidän edustamani päihdepalvelun ja näitä palveluita käyttävien ihmisten puolta. Pahimmillaan keskustelu on johtanut päihdehuollon sivusta tulevaan määrittelyyn, jossa olen saanut ohjeita käyttää jopa ”oikeita” käsitteitä. Ei pidä kuulemma puhua päihdehuollosta eikä päihdekuntoutuksesta. Pitää puhua hoidosta ja kuntoutuksestakin hieman eri tavalla. En siis enää ihmettele, kun taannoin turhaan etsin tulevien vuosien mielenterveys- ja päihdesuunnitelmasta ”psykososiaalista” ja ”a-klinikkaa”.
Minua ei ole vielä sanottu suoraan kehityksen jarruksi. Kehotuksen olla mukana muutoksessa ja kehityksessä olen sen sijaan saanut useammankin kerran. ”Muutos” ja ”kehitys” ovat kovin positiivispainotteisia käsitteitä ja muutosvastarinta on niiden negatiivissävytteinen vastakohta. Muutoksen vastustajaksi nimittely on jo yksinkin todella tehokas ja helppo keino tukahduttaa keskustelu ja mitätöidä mielipiteet. Vielä tehokkaammaksi sen tekee kehotus osallistua ”muutokseen ja kehitykseen”
Valitettavaksi monet positiivishenkiset suunnitelmien ja hankkeiden muutostavoitteet ja kehitys saattaa merkitä oikeasti yhden oven takana määriteltäviä, kapenevia ja nykyistä vähemmän ihmistä kunnioittavia palveluita. Se voi supistaa päihdepalvelut pelkiksi ”kaiken mahdollistaviksi” katkaisu- ja akuuttihoidoiksi. Psykiatrian toimintana se saattaa johtaa tiukoilla kriteereillä tilanteeseen, jossa päihdekuntoutus on yhtä kuin päihdeoirehtivien psykoottistasoisten mielenterveyspotilaiden osastohoitoa. ”Kehitys” näyttää tukevan ehkä jo vallitsevaakin lääketieteen näkemystä päihdeongelman itsenäisestä sairausluonteesta. Näyttö vain on vielä kriittisten lääkäreiden ja tutkijoiden mukaan varsin heppoista, mutta näköjään riittävää mitätöimään perinteisen ja olemassa olevan päihdehuollon puolustamisen ”poteroista ammuskeluksi”.
Taatusti keskustelua vaikeuttaa näkemykseni, jonka mukaan päihdeongelmat eivät ole hoidettavissa lääketieteellisin keinoin. Niin ja en pysty siksi edes nykyisen sosiaali- ja terveydenhuollon malleissa ( lue: nokittamisessa) ajattelemaan, että päihdehoitoa ja kuntoutusta tarjottaisiin vain lääkärijohtoisissa terveydenhuollon yksiköissä. En vaikka toimintaa väitettäisiin kuinka moniammatilliseksi.
Mielenkiintoiseksi tämän muutosvastarintaväitteen ja päihdehuollon väheksynnän tekee kuitenkin se, että varsinkin psykiatrian suhteen moderni ”a-klinikkalainenkin” päihdeongelmanäkemys on ollut kiistattomasti kehityksen kärjessä ns. kaksoisdiagnoosipotilaiden hoidossa. Oma päihdeklinikkatyöryhmänikin on jo vuosia sitten nähnyt ja omaksunut näkemyksen päihdeongelmien moninaisuudesta ja vahvasta yhteydestä eri sairauksiin. Yksikössä on enemmän tai vähemmän tiedostetusti hoidettu hyvinkin sujuvasti kaksois-, kolmois- ja jopa neljän diagnoosin ”päihdepotilaita”. Tietoisesti on vastattu ”integroidusta hoidosta” 90-luvun alkupuolelta ja sitäkin ennen vaiston ja pakon edessä. Pakon edessä siksi, että psykiatrisen sairaalan perinteen mukaan päihdeoirehtineet mielenterveyspotilaat on enimmäkseen torjuttu. Ainakin ne nykyään vaativiksi tai vaikeahoitoisiksi kutsutut. Torjunta on ohjautunut osin positiivishenkisesti tehtävään erikoistuneisiin katkaisuhoito-osastoihin tai psykiatrinen palvelu on ehdollistettu hoitoa edeltävään kahden vuoden raittiuteen.
Työtä on valitettavasti päihdehuollossa tehty suurelta osin yksin. Hoito ja kuntoutus on jätetty vaativissakin psykiatrisissa ongelmissa päihdeklinikan huolehdittavaksi. Onneksi yksikkömme lääkäripalvelut on osin sairaanhoitopiirikontekstikin vuoksi ollut kokeneiden psykiatri- ja mielenterveyslääkäreiden käsissä. Heidän osuuttaan ”päihdepsykiatriseen” orientaatioon ei voi siis väheksyä. Päihdepsykiatria kuitenkin lainausmerkeissä, koska en ymmärrä koko sanan sisältöä. Tiedän lääkäreiden ja psykiatrienkin joukossa olevan käsitettä vierastavia. Jotkut puhuvatkin mieluummin laajasti päihdelääketieteestä ja ei ehkä vähiten ongelmatiikkaan liittyvien somaattisten sairauksien vuoksi.
Mitä tällä kaikella paljolla kirjoittamisellani siis haluan sanoa. Ehkä haluan vain sanoa, että ei ole oikein muutosvastarinnasta syyttämällä mitätöidä sitä hyvää ja vahvaa, jota olemassa oleva palvelu edustaa. Ketään ei voida käskystä vaatia kehityksen ja muutoksen nimissä väheksymään osaavien ihmisten työtä ja jopa elämänmittaista työuraa. Ei varsinkaan, kun tiedän sen paljon puhutun kehityksen ja muutoksen jättävän suuren osan päihdeongelmaisista palvelun ulkopuolelle. Pahin kokemuksesta nouseva pelko on kuitenkin ns. ”likasankoilmiö”, jossa järjestelmä saa osoittaa paikan ”vaikeahoitoisille ja vaativille” ts. hankalille ja muutenkin sopimattomille ihmisille.
Itse olen isossa organisaatiossa kokenut jääväni työryhmäni kanssa kovin yksin. Puhumme kyllä esimiesten ja muidenkin kanssa yhteisestä huolesta ja yhteisestä linjastakin sairaanhoitopiirin päihdepalveluiden kehittämisen suhteen. Kaikki tuntuvat näin ymmärtävän ihmisten hädän. Hoidon ja kuntoutuksenkin tarpeesta lienemme myös kohtuullisen yksimielisiä. Näkemykset lähtevät kuitenkin poikkeaville linjoille heti, kun menemme toiminnan sisällön ja rakenteiden syvällisempään erittelyyn. Päihdehuollon ammattilaisena koen tulevani todella huonosti kuulluksi. Ehkä siksi, että en sosiaalityöntekijänä ole organisaatiossani erityisen legitiimi toimija. Tai vain, koska päihdehuolto on sosiaalihuollon toimintaa. Koen joutuvani muutosvastarintaisen ja ikävän ihmisen maineeseen, kun pidän edustamani päihdepalvelun ja näitä palveluita käyttävien ihmisten puolta. Pahimmillaan keskustelu on johtanut päihdehuollon sivusta tulevaan määrittelyyn, jossa olen saanut ohjeita käyttää jopa ”oikeita” käsitteitä. Ei pidä kuulemma puhua päihdehuollosta eikä päihdekuntoutuksesta. Pitää puhua hoidosta ja kuntoutuksestakin hieman eri tavalla. En siis enää ihmettele, kun taannoin turhaan etsin tulevien vuosien mielenterveys- ja päihdesuunnitelmasta ”psykososiaalista” ja ”a-klinikkaa”.
Minua ei ole vielä sanottu suoraan kehityksen jarruksi. Kehotuksen olla mukana muutoksessa ja kehityksessä olen sen sijaan saanut useammankin kerran. ”Muutos” ja ”kehitys” ovat kovin positiivispainotteisia käsitteitä ja muutosvastarinta on niiden negatiivissävytteinen vastakohta. Muutoksen vastustajaksi nimittely on jo yksinkin todella tehokas ja helppo keino tukahduttaa keskustelu ja mitätöidä mielipiteet. Vielä tehokkaammaksi sen tekee kehotus osallistua ”muutokseen ja kehitykseen”
Valitettavaksi monet positiivishenkiset suunnitelmien ja hankkeiden muutostavoitteet ja kehitys saattaa merkitä oikeasti yhden oven takana määriteltäviä, kapenevia ja nykyistä vähemmän ihmistä kunnioittavia palveluita. Se voi supistaa päihdepalvelut pelkiksi ”kaiken mahdollistaviksi” katkaisu- ja akuuttihoidoiksi. Psykiatrian toimintana se saattaa johtaa tiukoilla kriteereillä tilanteeseen, jossa päihdekuntoutus on yhtä kuin päihdeoirehtivien psykoottistasoisten mielenterveyspotilaiden osastohoitoa. ”Kehitys” näyttää tukevan ehkä jo vallitsevaakin lääketieteen näkemystä päihdeongelman itsenäisestä sairausluonteesta. Näyttö vain on vielä kriittisten lääkäreiden ja tutkijoiden mukaan varsin heppoista, mutta näköjään riittävää mitätöimään perinteisen ja olemassa olevan päihdehuollon puolustamisen ”poteroista ammuskeluksi”.
Taatusti keskustelua vaikeuttaa näkemykseni, jonka mukaan päihdeongelmat eivät ole hoidettavissa lääketieteellisin keinoin. Niin ja en pysty siksi edes nykyisen sosiaali- ja terveydenhuollon malleissa ( lue: nokittamisessa) ajattelemaan, että päihdehoitoa ja kuntoutusta tarjottaisiin vain lääkärijohtoisissa terveydenhuollon yksiköissä. En vaikka toimintaa väitettäisiin kuinka moniammatilliseksi.
Mielenkiintoiseksi tämän muutosvastarintaväitteen ja päihdehuollon väheksynnän tekee kuitenkin se, että varsinkin psykiatrian suhteen moderni ”a-klinikkalainenkin” päihdeongelmanäkemys on ollut kiistattomasti kehityksen kärjessä ns. kaksoisdiagnoosipotilaiden hoidossa. Oma päihdeklinikkatyöryhmänikin on jo vuosia sitten nähnyt ja omaksunut näkemyksen päihdeongelmien moninaisuudesta ja vahvasta yhteydestä eri sairauksiin. Yksikössä on enemmän tai vähemmän tiedostetusti hoidettu hyvinkin sujuvasti kaksois-, kolmois- ja jopa neljän diagnoosin ”päihdepotilaita”. Tietoisesti on vastattu ”integroidusta hoidosta” 90-luvun alkupuolelta ja sitäkin ennen vaiston ja pakon edessä. Pakon edessä siksi, että psykiatrisen sairaalan perinteen mukaan päihdeoirehtineet mielenterveyspotilaat on enimmäkseen torjuttu. Ainakin ne nykyään vaativiksi tai vaikeahoitoisiksi kutsutut. Torjunta on ohjautunut osin positiivishenkisesti tehtävään erikoistuneisiin katkaisuhoito-osastoihin tai psykiatrinen palvelu on ehdollistettu hoitoa edeltävään kahden vuoden raittiuteen.
Työtä on valitettavasti päihdehuollossa tehty suurelta osin yksin. Hoito ja kuntoutus on jätetty vaativissakin psykiatrisissa ongelmissa päihdeklinikan huolehdittavaksi. Onneksi yksikkömme lääkäripalvelut on osin sairaanhoitopiirikontekstikin vuoksi ollut kokeneiden psykiatri- ja mielenterveyslääkäreiden käsissä. Heidän osuuttaan ”päihdepsykiatriseen” orientaatioon ei voi siis väheksyä. Päihdepsykiatria kuitenkin lainausmerkeissä, koska en ymmärrä koko sanan sisältöä. Tiedän lääkäreiden ja psykiatrienkin joukossa olevan käsitettä vierastavia. Jotkut puhuvatkin mieluummin laajasti päihdelääketieteestä ja ei ehkä vähiten ongelmatiikkaan liittyvien somaattisten sairauksien vuoksi.
Mitä tällä kaikella paljolla kirjoittamisellani siis haluan sanoa. Ehkä haluan vain sanoa, että ei ole oikein muutosvastarinnasta syyttämällä mitätöidä sitä hyvää ja vahvaa, jota olemassa oleva palvelu edustaa. Ketään ei voida käskystä vaatia kehityksen ja muutoksen nimissä väheksymään osaavien ihmisten työtä ja jopa elämänmittaista työuraa. Ei varsinkaan, kun tiedän sen paljon puhutun kehityksen ja muutoksen jättävän suuren osan päihdeongelmaisista palvelun ulkopuolelle. Pahin kokemuksesta nouseva pelko on kuitenkin ns. ”likasankoilmiö”, jossa järjestelmä saa osoittaa paikan ”vaikeahoitoisille ja vaativille” ts. hankalille ja muutenkin sopimattomille ihmisille.
Mitäpä jos muutosvastarinta ei olekaan vain huono asia. Entäs jos se vääjäämätön kehitys vaatii joskus myös sen äänen, joka pitää olemassa olevan hyvän ja osaamisen puolta. Onko muutoksen kyseenalaistaminen negatiivista, jos sen tekee ihmisen puolesta. Onko väärin ahdistua organisaatiomalleista ja yhdenovenperiaatteista, josta ei löydä ihmistä eikä inhimillisyyttä. Eikö ole oikein olla ammatillisesti jotain mieltä? Jos näkemykseni on, että ”lapsi on vaarassa huuhtoutua kehityksen ja muutoksen pesuvedessä”, niin katson velvollisuudekseni pyristellä. Ei ketään vastaan, vaan jonkin tai jonkun puolesta. Ikävää vain, että aina näyttämölle nousee arvovalta, joka näyttää vaativan vastakkainasettelun.
