Virtasen päihdehuollon maailma

TARKOITUS PYHITTÄÄ KEINOT?

2011-03-25T03:41:00.000-07:00

Kehitys sosiaali- ja terveydenhuollossa on kovin kustannustehokashakuista. Näkökulma on tarpeellinen, mutta talouden ohjaamat ratkaisut saattavat johtaa ojasta allikkoon. Usein kustannustehokkuus on ainakin päihdehoidossa tarkoittanut palvelun tason alenemista. Palveluntuottajat hakevat taloudellista tulosta henkilöstöä keventämällä ja laajalla asiakasrakenteella. Lopputuloksena on usein heikosti kohdentuva hoidon ja kuntoutuksen kompromissi.

Olen seurannut hämmentyneenä Tornion päihdepalveluiden kilpailutusta. Seudullisesti ajatellen jo ensimmäinen kilpailutus tuntui kummalliselta, koska alueella oli vain yksi ansioituneen taustan omaava laitoshoidon- ja kuntoutuksen yksikkö, Tornionlaakson Suojapirtti (kuvassa). Eivätkä sen palvelut olleet laatuunsa nähden edes kalliita. Olin myös kuvitellut, että Suojapirtti ry:n toimintaa pidettiin alueen kuntien piirissä suuressakin arvossa. Etenkin Tornio toiminnan kotikuntana sai osansa yhdistyksen aktiivisesta kehittämistoiminnasta.

Jos ensimmäinen kilpailutus hämmensi, toinen ”pudotti jakkaralta”. Tarjouspyynnössä ”rikottiin” lähes kaikkia hyvän ja kuntalaisen lähelle tulevan päihdehoidon ja –kuntoutuksen periaatteita. Määrittelemällä akuuttihoitopalveluiden tuottamisen sijaintimahdollisuus jopa 150 kilometrin päähän Torniosta osoitti, että päällimmäisenä tavoitteena oli mahdollisimman halvat palvelut. Kuntoutumispalveluiden osalta tuon etäisyysmäärittelyn vielä ymmärtäisin, mutta katkaisuhoito tulee järjestää kotikunnassa tai muuten kohtuullisen matkan päässä kotoa. Mahdottomimman löysin tarjouspyynnön kohdasta ”tarjousten vertailu ja päätöksenteko”. Ei 90 prosenttisesti hintaan painottuvalla palvelulla tuoteta laadukasta ja tuloksellista mielenterveys- ja päihdehoitoa. Ensimmäisen tarjouksen vertailusuhde 80/20 olisi varauksin mahdollistanut jonkinlaisen laatupainotuksenkin.

Ikävintä Tornionlaakson Suojapirtin kohtalossa on osaavan työryhmän hajoaminen. Samalla ihmisten uskon voimalla ja Ray:n rahoilla rakennettua henkistä pääomaa katoaa arvottomuuteen. Ja mikä oli lopulta kaiken tarkoitus? Miksi ei voitu käynnistää ensimmäisen kilpailutuskierroksen jälkeen neuvottelua? Miksi kuntalaisille ei tarjota laatupainotteista palvelua?

Zygmunt Bauman toteaa että: ”hyvinvointivaltio on luvannut enemmän kuin hengissä säilymisen: se on luvannut arvokkaan elämän.”

Toivon uudelle toimijalle vahvaa eetosta ja nöyryyttä ymmärtää vastaanottamansa tehtävän vaativuus. Tornionlaakson Suojapirtin perinnön ja mallien vaaliminen ei varmasti olisi ainakaan asiakkaiden kannalta pahitteeksi.

NAISET JUOVAT, NUORET JUOVAT JA YLI KUUSIKYMPPISET JUOVAT – KUKA HOITAA?

2010-06-08T04:13:00.000-07:00

Nämä ja monta muuta viestiä voi lukea uutisten otsikoista. Aihettahan ei välttämättä saada siitä, että nuoret ja keski-ikäiset miehet juovat. Uutinen se on vasta vuosittain julkaistavassa kuolinsyytilastossa. Sielläkin se on luku vain monien joukossa. Alkoholiperäisiin sairauksiin tai alkoholimyrkytyksiin kuolee vuosittain 15-64–vuotiaita miehiä enemmän kuin sepelvaltimotautiin. Yleisesti ottaen alkoholin aiheuttamat kuolemat ovat kaksinkertaistuneet viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Kaikille lienee myös selvää, että alkoholi on yleisimmin käytetty päihde ja päihdeongelmat enimmäkseen alkoholiongelmia.

Alkoholiongelma näyttäytyy julkisessa sanassa näin luettuna suurena haasteena. Voisi siis olettaa vakavan ”kansansairauden” johtavan ehkäisevän
toiminnan tehostamiseen ja vaikeimmista ongelmista kärsivien ihmisten hoidon ja kuntoutuksen vahvistamiseen. Ehkäisevän ja varhaisen puuttumisen kautta terveyttä ja päihteettömyyttä edistävään toimintaan näyttäisi juuri nyt löytyvän tukea mm. Mieli 2009-toimeenpanosuunnitelmankin teksteistä.

Sen sijaan ”ne toiset” uutiset kertovat päihdehoidon alasajosta. Mieli 2009-suunnitelmakin mainitsee päihdekuntoutuksen suppeasti pääasiassa kolmannen sektorin tuottamana palveluna ja kuittaa kehittämisen toteamuksena yhdellä virkkeellä. Huoleen päihdekuntoutuksen tilasta on näin todellakin aihetta.

Maksusitoumusten vähäisyydestä johtuvat taloudelliset vaikeudet ovat johtaneet arvostettujen ja taustoiltaan vakaidenkin päihdekuntoutusyksiköiden lakkautuksiin. Tyynelän A-kodin lopettaminen ja viimeisimpänä uutinen Järvenpään sosiaalisairaalan
irtisanomisista ja lomautuksista ovat vain jäävuoren huippu. Asiakkaiden vähäisyyden tuomilta ongelmilta ei ole säästynyt edes Minnesotaperinteen ammatillisesti vahvin edustaja Kalliolan Nurmijärven klinikka.

Näyttääkin siltä, että palveluiden kysynnän vähenemiseen liittyvät vaikeudet koskettavat eniten juuri ammatillisesti vahvoja ja laadukkaita päihdepalveluyksiköitä hoitoideologioista riippumatta. Oireellista ja etenkin alkoholiongelmista kärsivien kannalta huolestuttavaa on, että palveluiden tuottamista suunnataan pienten ongelmaisryhmien hoitoon. Mm. joukko narkomaaneja on päässyt asemaan, jossa heille on taattu tietty subjektiivisen hoidon oikeus. Järvenpään sosiaalisairaalan supistusten yhteydessä ilmoitettiin, että ”nyt joudutaan pohtimaan toimintojen keskittämistä palveluihin, joista on eniten kysyntää” (Mediuutiset 19.5.2010). Keskittämisen suunta on kai vain arvattavissa. Uutisen mukaan painopisteet saattaisivat löytyä lyhyistä katkaisuhoidoista, kaksoisdiagnooseista ja monipäihderiippuvaisista. Tuo lausuma lienee uhka pääasiallisesti alkoholiongelmien kanssa kamppailevien kuntoutuksen kehitykselle. Ehkä osin myös siksi, että kokemukset alkoholiongelmaisten ja huumeriippuvaisten yhdessä hoitamisesta eivät ole kaikin osin parhaat mahdolliset.

Kevään uutinen oli myös Ensi- ja turvakotien ylläpitämien ”Pidä kiinni” hoitoyksiköiden RAY-rahoituksen loppuminen. Kannatettavasta toiminnasta huolimatta vaatimus päihdeäitityölle suunnatusta valtion erityisrahoituksesta on päihdehoidon kokonaisuuden kannalta kuitenkin ongelmallista ja resursseja hajottavaa. Sitä vastoin supistuvat voimavarat pitää koota. Palveluiden kehittäminen ja kysyntä on keskitettävä päihdeongelmien hoitoon erikoituneisiin ja osaaviin yksiköihin. Keskittäminen toisi tehokkaimmin tuloksen, mikäli yhteiskunnan rahoituksella kehitetyt hoitomallit olisivat myös vapaassa käytössä! Näinhän ei tässä rekisteröityjen tuotteiden maailmassa aina ole. Ongelmia ”Pidä kiinni- mallissakin” on. Palveluhan kohtaa trendin mukaisesti ensisijaisesti huumeongelmaisia äitejä ja heidän vauvojaan, eikä näyttäisi juurikaan tavoittavan FAS-lapsia synnyttäviä alkoholistiäitejä.

Laitoksesta lämpimän ja kauniin kesän toivotuksin!

Matti Virtanen
Lapin päihdeklinikan johtaja

Verkkouutiset - "Koulukiusaaminen on väkivaltaa"

2010-02-20T10:53:00.000-08:00

Verkkouutiset - "Koulukiusaaminen on väkivaltaa"

HUOSTAANOTOT JA KESTÄVYYSVAJE

2010-02-19T11:53:00.000-08:00

Mielenkiintoista kuinka juuri nyt herätään tarpeeseen vähentää huostaanottoja. Yleensä laskukaudet lisäävät perheiden pahoinvointia ja kaiken tämän logiikan perusteella lastensuojelun tarve pitäisi kasvaa. Perusteita toimintalinjojen tarkistuksiin varmasti on, mutta kestäneekö juuri nyt ”kunnissa noussut halu saada lapset jäämään kotiinsa sijoittamisen sijaan” kovin vakavaa eettistä tarkastelua.

Epäilys varsin raadollisista syistä tuolle linjaukselle sai vahvistuksensa 19.2. Yle TV1:n aamu-uutisissa. Uutinenhan oli uutinen miljoonien säästöistä! Siinäpä tuli kaiken muun sosiaalitoimeen liittyvä säästöpaineen keskellä elävälle mieleen taannoinen professori Markus Jäntin haastattelu (A-plus 3.2.), jossa hän esitti pelkonsa säästökohteista. Hän sanoi asian jotenkin niin, että ”sosiaalipolitiikan puolella olisi tässä tilanteessa korjaamisen varaa enemmän kuin säästämistä, mutta epäilen, että sieltä se kuitenkin tulee keinot julkisen talouden kestävyysvajeen korjaamiseen”.

Tuo johtopäätös liittää Jäntin sanominen ja lastensuojelun linjaus toisiinsa saattaa näyttää haetulta. Tuo A-plussan keskustelukin käytiin kai enemmän eläkelinjauksista, mutta ei yhteys välttämättä niin kaukaa liippaa. Ei varsinkaan, kun uutisoinnin kärki kertoo miljoonien eurojen säästöistä ja siitä kuinka samaan aikaan useat suuret omanlaistensa ”kestävyysvajeittensa pelossa” elävät kaupungit heräävät ”kehittämään” lastensuojeluaan juuri tuohon säästävään suuntaan.

Huolestuttaa vain niin kovasti! Tuo linjaushan edellyttäisi vakavimmissa tapauksissa vahvaa panostusta isien ja äitien päihdekuntoutukseen ja mielenterveydenhoitoon. Päihteet ja päihdeongelmat kaiketi edelleenkin tunnistetaan yleisimmiksi lastensuojeluun johtavien toimenpiteiden taustasyiksi. Lastensuojelullisten riskiperheiden tukeminen merkitsee myös perheiden nuorten tukemista hoidon ja kuntoutuksen välinein. Ei voi välttyä ajattelemasta, että lapsi itse tällaisissa olosuhteissa tarvitsee myös erityistä tukea ja jatkuvaa kasvatuksen ja kehityksen seurantaa. Ei sitä homma hoideta yhdellä tai kahdella perhetyöntekijällä. Esimerkiksi lasten psykiatrisen hoidon resursointia pitää tässä linjauksessa todellakin vahvistaa. Jos tosissaan aiotaan lyhyellä tähtäimellä säästää, niin mitään tuosta ei kannata toteuttaa, sillä tuo avopalvelu ja hoito syövät sen mitä huostaanottojen vähennyksellä saavutetaan.

Oireellista on, että kuntien päihdepalvelut ovat jo nyt vahvalla säästölinjalla. Maksusitoumuksia kuntoutukseen on todella vaikea saada ja ”päihdeperhekuntoutus” on rajautunut suppeaan vastasynnyttäneiden ensikotikuntoutukseen, joka sekin kuuluu olevan enemmän tai vähemmän kortilla. Psykiatrinen laitoshoito on jatkuvan supistamiskeskustelun keskellä. Tästä viimeisimpänä julkisuukynnyksen ylittäneenä esimerkkinä Pirkanmaalla sijaitsevan Kaivannon sairaalan lopettamiskeskustelu. Päihdekuntoutuslaitoksia kaatuu asiakaspulassa ja sen myötä taloudellisissa vaikeuksissa tämän tästä kuin kärpäsiä sateella. Niin ja missä on ne luvatut avohoidon resurssit, jotka tulevat sieltä supistuneesta laitoshoidosta. Ei missään!

Kyllä kai se julkisen talouden kestävyysvaje lyhyellä aikavälillä näinkin tulee hoidettua. Ikävinä vain, että vieläpä kehityksen nimissä! Se on totta, että jotain on tehtävä, mutta…

Verkkouutiset - Mielenterveysongelmista kärsivät kuolevat muita nuorempina

2010-02-05T00:54:00.000-08:00

Verkkouutiset - Mielenterveysongelmista kärsivät kuolevat muita nuorempina

VirtasMatin blogi

2010-02-01T01:37:00.000-08:00

Hei! Olen avannut toisen sivuston Uuden Suomen blokkarissa. Siellä näyttää keskustelu käyvän aktiivisena. Pyrin osallitumaan kaikkeen kiinostavaan, mutta pääpaino on varmasti näissä hyvinvointipalveluissa ja PÄIHTEISSÄ. Minnekkäs se pässi sarvitaan, jos ei joku poikki niitä sahaa. Puskee sarvittakin jos niikseen tulee! Jatkan tietysti tätä rajaten aiheet blogin nimenkin mukaan, joten toivon ainakin alan ihmisiltä edelleen vierailuja ja aktiivisempaa kommentointiakin myös täällä. US:n blogi mahdollistaa Virtasen päihdehuollon maailman sisällön siirtämisen sinne. En nyt kuitenkaan heti laita asetuksia sitä palvelua tuottamaan. Näin siis, jos jotain yhteistä tulee, niin laitan kumpaiseenkin. Antaa näiden blogien nyt kuitenkin toistaiseksi elää omaa elämäänsä.

http://mjvirtanen.blogit.uusisuomi.fi/

Verkkouutiset - Nuoruusiän masennus ennakoi päihdeongelmia

2010-01-13T10:58:00.000-08:00

Verkkouutiset - Nuoruusiän masennus ennakoi päihdeongelmia

Verkkouutiset - Alkoholisti ei luota päihdepalveluihin

2010-01-12T12:09:00.000-08:00

Verkkouutiset - Alkoholisti ei luota päihdepalveluihin

Verkkouutiset - Äitien päihdeongelmat aiheuttavat huolta

2010-01-12T03:16:00.000-08:00

Verkkouutiset - Äitien päihdeongelmat aiheuttavat huolta

Lapin mielenterveys- ja päihdepäivät 4. - 5.11.2009 materiaaleja, Rovaniemi

2010-01-08T00:49:00.000-08:00

Lapin lääninhallitus, Alkoholiohjelma, Tervein Mielin Pohjois-Suomessa Lapin -hanke, Lapin sairaanhoitopiiri ja Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen Lapin toimintayksikkö järjestivät 2. Lapin mielenterveys- ja päihdepäivät Rovaniemellä 4.-5.11.2009.

Oheisesta Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen sivuille vievästä linkistä pääsee lukemaan ja tulostamaan suurta osaa päivien alustusmateriaalista. (Kuva: Paneeli)

http://www.sosiaalikollega.fi/kehittamisyksikot/paihdetyon-kehittamisyksikko/koulutukset-ja-tapahtumat/view

KEHITYS – MUUTOS – MUUTOSVASTARINTA

2009-04-29T13:18:00.000-07:00

Muutosvastaisen työntekijän maineen saaminen ei tunnu hyvältä. Yhä useammin kuulee päihdehuollon ihmisiltä heidän saaneen tuon leiman. Itse tekijät ja leimatut kokevat vain pitäneensä toimialansa ja ammatillisen näkemyksensä puolta. Viimeisimmässä vaiheessa Mieli 2009 työryhmän mielenterveys- ja päihdesuunnitelmasta käydyissä keskusteluissa sävy on ollut jopa lähes vihamielistä ja väheksyvää. Mm. a-klinikkatyön puolestapuhujat on leimattu kehityksen jarruiksi ja ”vanhoista poteroista ampujiksi”. Korvin kuultua, mutta ei aina aivan ymmärrettyä.

Itse olen isossa organisaatiossa kokenut jääväni työryhmäni kanssa kovin yksin. Puhumme kyllä esimiesten ja muidenkin kanssa yhteisestä huolesta ja yhteisestä linjastakin sairaanhoitopiirin päihdepalveluiden kehittämisen suhteen. Kaikki tuntuvat näin ymmärtävän ihmisten hädän. Hoidon ja kuntoutuksenkin tarpeesta lienemme myös kohtuullisen yksimielisiä. Näkemykset lähtevät kuitenkin poikkeaville linjoille heti, kun menemme toiminnan sisällön ja rakenteiden syvällisempään erittelyyn. Päihdehuollon ammattilaisena koen tulevani todella huonosti kuulluksi. Ehkä siksi, että en sosiaalityöntekijänä ole organisaatiossani erityisen legitiimi toimija. Tai vain, koska päihdehuolto on sosiaalihuollon toimintaa. Koen joutuvani muutosvastarintaisen ja ikävän ihmisen maineeseen, kun pidän edustamani päihdepalvelun ja näitä palveluita käyttävien ihmisten puolta. Pahimmillaan keskustelu on johtanut päihdehuollon sivusta tulevaan määrittelyyn, jossa olen saanut ohjeita käyttää jopa ”oikeita” käsitteitä. Ei pidä kuulemma puhua päihdehuollosta eikä päihdekuntoutuksesta. Pitää puhua hoidosta ja kuntoutuksestakin hieman eri tavalla. En siis enää ihmettele, kun taannoin turhaan etsin tulevien vuosien mielenterveys- ja päihdesuunnitelmasta ”psykososiaalista” ja ”a-klinikkaa”.

Minua ei ole vielä sanottu suoraan kehityksen jarruksi. Kehotuksen olla mukana muutoksessa ja kehityksessä olen sen sijaan saanut useammankin kerran. ”Muutos” ja ”kehitys” ovat kovin positiivispainotteisia käsitteitä ja muutosvastarinta on niiden negatiivissävytteinen vastakohta. Muutoksen vastustajaksi nimittely on jo yksinkin todella tehokas ja helppo keino tukahduttaa keskustelu ja mitätöidä mielipiteet. Vielä tehokkaammaksi sen tekee kehotus osallistua ”muutokseen ja kehitykseen”

Valitettavaksi monet positiivishenkiset suunnitelmien ja hankkeiden muutostavoitteet ja kehitys saattaa merkitä oikeasti yhden oven takana määriteltäviä, kapenevia ja nykyistä vähemmän ihmistä kunnioittavia palveluita. Se voi supistaa päihdepalvelut pelkiksi ”kaiken mahdollistaviksi” katkaisu- ja akuuttihoidoiksi. Psykiatrian toimintana se saattaa johtaa tiukoilla kriteereillä tilanteeseen, jossa päihdekuntoutus on yhtä kuin päihdeoirehtivien psykoottistasoisten mielenterveyspotilaiden osastohoitoa. ”Kehitys” näyttää tukevan ehkä jo vallitsevaakin lääketieteen näkemystä päihdeongelman itsenäisestä sairausluonteesta. Näyttö vain on vielä kriittisten lääkäreiden ja tutkijoiden mukaan varsin heppoista, mutta näköjään riittävää mitätöimään perinteisen ja olemassa olevan päihdehuollon puolustamisen ”poteroista ammuskeluksi”.

Taatusti keskustelua vaikeuttaa näkemykseni, jonka mukaan päihdeongelmat eivät ole hoidettavissa lääketieteellisin keinoin. Niin ja en pysty siksi edes nykyisen sosiaali- ja terveydenhuollon malleissa ( lue: nokittamisessa) ajattelemaan, että päihdehoitoa ja kuntoutusta tarjottaisiin vain lääkärijohtoisissa terveydenhuollon yksiköissä. En vaikka toimintaa väitettäisiin kuinka moniammatilliseksi.

Mielenkiintoiseksi tämän muutosvastarintaväitteen ja päihdehuollon väheksynnän tekee kuitenkin se, että varsinkin psykiatrian suhteen moderni ”a-klinikkalainenkin” päihdeongelmanäkemys on ollut kiistattomasti kehityksen kärjessä ns. kaksoisdiagnoosipotilaiden hoidossa. Oma päihdeklinikkatyöryhmänikin on jo vuosia sitten nähnyt ja omaksunut näkemyksen päihdeongelmien moninaisuudesta ja vahvasta yhteydestä eri sairauksiin. Yksikössä on enemmän tai vähemmän tiedostetusti hoidettu hyvinkin sujuvasti kaksois-, kolmois- ja jopa neljän diagnoosin ”päihdepotilaita”. Tietoisesti on vastattu ”integroidusta hoidosta” 90-luvun alkupuolelta ja sitäkin ennen vaiston ja pakon edessä. Pakon edessä siksi, että psykiatrisen sairaalan perinteen mukaan päihdeoirehtineet mielenterveyspotilaat on enimmäkseen torjuttu. Ainakin ne nykyään vaativiksi tai vaikeahoitoisiksi kutsutut. Torjunta on ohjautunut osin positiivishenkisesti tehtävään erikoistuneisiin katkaisuhoito-osastoihin tai psykiatrinen palvelu on ehdollistettu hoitoa edeltävään kahden vuoden raittiuteen.

Työtä on valitettavasti päihdehuollossa tehty suurelta osin yksin. Hoito ja kuntoutus on jätetty vaativissakin psykiatrisissa ongelmissa päihdeklinikan huolehdittavaksi. Onneksi yksikkömme lääkäripalvelut on osin sairaanhoitopiirikontekstikin vuoksi ollut kokeneiden psykiatri- ja mielenterveyslääkäreiden käsissä. Heidän osuuttaan ”päihdepsykiatriseen” orientaatioon ei voi siis väheksyä. Päihdepsykiatria kuitenkin lainausmerkeissä, koska en ymmärrä koko sanan sisältöä. Tiedän lääkäreiden ja psykiatrienkin joukossa olevan käsitettä vierastavia. Jotkut puhuvatkin mieluummin laajasti päihdelääketieteestä ja ei ehkä vähiten ongelmatiikkaan liittyvien somaattisten sairauksien vuoksi.

Mitä tällä kaikella paljolla kirjoittamisellani siis haluan sanoa. Ehkä haluan vain sanoa, että ei ole oikein muutosvastarinnasta syyttämällä mitätöidä sitä hyvää ja vahvaa, jota olemassa oleva palvelu edustaa. Ketään ei voida käskystä vaatia kehityksen ja muutoksen nimissä väheksymään osaavien ihmisten työtä ja jopa elämänmittaista työuraa. Ei varsinkaan, kun tiedän sen paljon puhutun kehityksen ja muutoksen jättävän suuren osan päihdeongelmaisista palvelun ulkopuolelle. Pahin kokemuksesta nouseva pelko on kuitenkin ns. ”likasankoilmiö”, jossa järjestelmä saa osoittaa paikan ”vaikeahoitoisille ja vaativille” ts. hankalille ja muutenkin sopimattomille ihmisille.

Mitäpä jos muutosvastarinta ei olekaan vain huono asia. Entäs jos se vääjäämätön kehitys vaatii joskus myös sen äänen, joka pitää olemassa olevan hyvän ja osaamisen puolta. Onko muutoksen kyseenalaistaminen negatiivista, jos sen tekee ihmisen puolesta. Onko väärin ahdistua organisaatiomalleista ja yhdenovenperiaatteista, josta ei löydä ihmistä eikä inhimillisyyttä. Eikö ole oikein olla ammatillisesti jotain mieltä? Jos näkemykseni on, että ”lapsi on vaarassa huuhtoutua kehityksen ja muutoksen pesuvedessä”, niin katson velvollisuudekseni pyristellä. Ei ketään vastaan, vaan jonkin tai jonkun puolesta. Ikävää vain, että aina näyttämölle nousee arvovalta, joka näyttää vaativan vastakkainasettelun.

POHJOISEN SUOMEN PÄIHDESOSIAALITYÖNTEKIJÄT TYÖKOKOUKSESSAAN

2009-03-20T11:35:00.000-07:00

Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus/Pohjois-Pohjanmaan toimintayksikkö ja päihdetyön koordinaattori Merja Laitila-Ukkola järjesti maaliskuun 18. päivä päihdetyön sosiaalityöntekijöiden työkokouksen Oulussa. Kokoontumisen teemaksi oli valittu tuore Mieli 2009 työryhmän esitys mielenterveys- ja päihdesuunnitelmasta. Paikalle oli saatu esteiden ja päällekkäisyyksienkin jälkeen runsas joukko eli 18 sosiaalityöntekijää.

Kokoontumisen taustalla oli yleisempikin tarve yhteydenpitoon päihdetyön kentällä. Juuri nyt erityiseksi syyksi nousi kuitenkin mainittu suunnitelma ja sosiaalityöntekijöiden huoli päihdehuollon tulevaisuudesta. Keskustelussa tuli vahvana ilmi tietty kritiikki suunnitelmasta henkivää lääketieteen dominanssia kohtaan. Sen koetaan uhkaavan perinteistä ja vahvaa sosiaalityöhön painottuvaa päihdetyön näkemystä. Kokemukset sosiaalityön asemasta esimerkikiksi mielenterveystyössä ja psykiatrisessa hoidossa eivät kokoukseen osallistuvilla sosiaalityöntekijöillä olleet kovinkaan hyvät. Epäilystä ja hämmennystä on osaltaan aiheuttanut myös päihdehuollon asiantuntijoiden vähäinen rooli suunnitelmaa tehneessä työryhmässä. Työryhmän kokoonpanon lääkäri- ja psykiatrispainotteisuus on ymmärrettävää, koska annettu tehtävä oli alunpitäen mielenterveystyön suunnittelu, johon päihdeongelmat ja päihdetyö kytkettiin vasta myöhemmässä työskentelyn vaiheessa. Tämä prosessin kulku ja se, että työryhmää ei vahvistettu laajemmin päihdetyön asiantuntemuksella on varmasti omiaan herättämään kysymyksiä ja huolta.

Lehtori Sanna Väyrynen Lapin yliopiston sosiaalityön laitokselta alusti aiheesta ”Sosiaalisen ja sosiaalityön asiantuntemuksesta päihdetyössä Mielenterveys- ja päihdesuunnitelman valossa”. Väyrysen puheenvuoro johti aktiiviseen keskusteluun sosiaalityön menetelmien ”näkyväksi tekemisen” tarpeesta. Koolla olevat totesivat yhdessä alustajan kanssa, että mm. monet psykoterapiat ovat perustaltaan sosiaalityön menetelmiä. Ratkaisukeskeisyys ja verkostotyö tuotiin näistä esiin hyvinä esimerkkeinä. Muut ammatit ovat ne omineet ja toteuttavat niitä koulutuksensa mukaisen viitekehyksen mukaisina psykoterapioina. Sosiaalityössä ja eritoten päihdesosiaalityössä ominta on asiakkaan osallisuus ja subjektiluonne, joka ei useinkaan toteudu "hoitamisen kulttuuriin" perustuvassa auttamistyössä. Asiakkaan autonomian kunnioittaminen ja ihmisen voimavaroihin perustuva näkemys on se sosiaalityön omin alue, josta se saa oikeutuksensa päihdetyöhön ja siitä sen pitäisi se saada myös mielenterveystyöhönkin. Menetelmien tavoitteellinen kehittäminen sosiaalityön viitekehyksestä ja tämän näkyväksi tekeminen toisi laajemminkin oikeutusta sosiaalityön asemaan.

Keittämispäällikkö Airi Partanen Terveyden ja hyvinvoinninlaitokselta esitteli suunnitelmaa ja kävi osallistujien kanssa keskustelua suunnitelman toimeenpanosta. Keskustelu oli hyvin samansuuntaisen huolestunutta, kuin se oli aiemminkin ollut. Sen sijaan keskustelu mm. yhden oven periaatteesta oli selventävää ja ryhmä sai vastauksia moniin kysymyksiinsä. Huolellisella yhdessä lukemisella vastauksia pystyttiin löytämään jopa itse suunnitelman tekstistä. Hankalana asiana tuotiin edelleenkin esiin moniammatillisuuden ja etenkin sosiaalityön sivulausemainen esiintuominen mielenterveys- ja päihdesuunnitelman kokonaisuudessa. Joukko ihmetteli a-klinikoiden häviämistä ja psykososiaalisen työn näkymättömyyttä. Samaan hengenvetoon oltiin kuitenkin yhtä mieltä mielenterveystyön ja päihdetyön yhteyden välttämättömyydestä. Sosiaalityöntekijät eivät tämän kokoontumisen perustella edes kuvittele tekevänsä työtään yksin. Vahvasta kumppanuudesta päihdesairaanhoitajien kanssa halutaan pitää kiinni ja huolta kannettiin enemmänkin mm. päihdelääkäripulasta ja yleensäkin lääkäreiden vähäisestä kiinnostuksesta päihdetyöhön.

Yleinen yhteiskunnan medikalisoituminen ja ratkaisujen hakeminen lääketieteestä näkyy myös Mielenterveys- ja päihdesuunnitelmassa. On tietysti jollain tavalla ymmärrettävää, että usein nopeilta ja yksinkertaisiltakin näyttävät näyttöön perustuvat lääketieteen hoitomallit valtaavat alaa niiltä, joiden työn mallintaminen on vaikeampaa. Ihmiselämän moninaisuus ja varsinkin aktiivisestikin toimivan ihmisen elämänhallinnan tukeminen myönteiseen elämänhallintaan selkein mallein on kuitenkin lähes mahdotonta. Joiltakin osa-alueilta ihmisen tukemista objektiluonteisesti voidaan hyvinkin tiukoin struktuurein mallintaa, mutta ihmisen toimintaa ja osallisuuteen liittyvä ammatillinen tuki ei ole selkeästi ihmisen autonomialle väkivaltaa tekemättä mallinnettavissa.

Voidaan tietysti myös kysyä, että onko päihdeongelma tietyin osin jopa kaikkien mallintamisten ulottumattomissa. Onko sen paremmin sosiaalityön tai hoitotyön ammateissa itsessään mitään sellaista, jolla Pikku Pikku prinssin tähdellä kohtaaman Juopon häpeän hoitamista voisi mallintaa. Ehkä juuri sosiaalityössä olisi kuitenkin nähtävissä jotain toivoa. Löytyyhän sen traditiosta vahva ihmistä kunnioittava eetos ja kristillisen diakonian kautta myös armo ja huolenpito.

Kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siksi psykososiaalisen työn puolustuksesi tähän lopuksi lainaus ylilääkäri, dosentti Mauri Aallon Lääkärilehden lääketieteellisestä pääkirjoituksesta (Suomen Lääkärilehti 24/2008):

”Pessimismiä on kai sekin, jos päihdehoidoilta vaaditaan kohtuuttomia tuloksia. Esimerkiksi tuoreessa meta-analyysissä psykososiaalisen hoidon avulla 31 % vaikeasti päihderiippuvaisista avohoitopotilaista saavutti kliinisesti merkittävän pituisen raittiin jakson, jolla tarkoitettiin tutkimuksesta riippuen 4–24 viikkoa (9). Vertailuryhmässä osuus oli 13 %. Kun otetaan huomioon potilasryhmän luonne, tämä on varsin hyvä tulos.”

Tässä vain jotain tuon kokoontumisen aikana ajatellusta ja ääneen lausutusta kirjoittajan asenteilla ja arvoilla suodatettuna.

TUTUSTU TÄHÄN TEOKSEEN

2009-03-15T13:27:00.000-07:00

Tarja Orjasniemen & Olli Tiuraniemen (toim.) Rajua,rujoa ja raitista – Alkoholin käyttöä Lapissa Teos avaa huikeita näkymiä suomalaiseen alkoholinkäyttöön ja elämään Lapissa. Se on erittäin suositeltava sosiaali-, päihde- ja terveydenhuollon ammattilaisille, em. aloja opiskeleville sekä päättäjille ja lainlaatijoille.

Rajua, rujoa ja raitista – Alkoholin käyttöä Lapissa -teos kirjoittaa uudella tavalla auki vähän tutkittua lappilaista alkoholikulttuuria. Nimensä kirja on saanut kuvattavan ilmiön monimuotoisuudesta. Rajuus tulee teoksessa esille humalahakuisuutena ja maakunnan märkyytenä, rujous ongelmakäyttönä ja alkoholiriippuvuutena, raittius alkoholin käytön vähyytenä ja totaalisena kieltäytymisenä. Lappilaisin voimin tuotettu poikkitieteellinen ja monen eri ammatin näkökulmasta kirjoitettu kokoomateos valaisee niitä stereotyyppisiä käsityksiä, joita lappilaiseen ja saamelaiseen alkoholin käyttöön usein liitetään. Teos tekee näkyväksi alkoholikenttään eri tavalla asemoituvien ihmisten kokemuksia. Se tuo esiin lappilaista osaamista; kirjoittajat edustavat eri sukupolvia ja ammattiryhmiä. Heitä kaikkia yhdistää halu jakaa pohjoista alkoholikulttuuria koskeva tieto suuren yleisön kanssa.

Laajuus: 328 s. Julkaisuvuosi: 2009 ISBN: 978-952-484-274-7 Kieli: fin Kustantaja: LUP/Lapin yliopistokustannus

MIKSI AVASIN OMAN BLOGIN

2009-03-15T11:16:00.000-07:00

Avasin blogin antaakseni foorumin työalaani koskevalle keskustelulle. Ehkä tämä on suurelta osin paikka vain omille ajatuksille, mutta saapa täällä kollegat ja muutkin aiheesta kiinnostuneet sanansa näkyviin.